VALON TAKIA PIMENNETTY HUONE

Matkalla haastattelemaan kuvanveistäjä Jaakko Niemelää huomasin tehneeni oletuksia hänen tekemästä taiteesta. Olin tehnyt kysymyksiä jotka käsittelivät hänen ajatuksiaan kuvataiteen henkisestä kontekstista, psykologisesta tai filosofisesta tilasta johon kuvataidetta tehdään. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kuvanveistäjä Jaakko Niemelän (s.1959) työhuoneen lattia on täynnä tavaraa. Lattialla on useita erikokoisia laatikoita, reikäkovalevyn palasia, listoja, pienoismalleja näyttelytilasta ja teknisiä laitteita. Irrallaan kokonaisuudesta ja paikoista, joihin ne teoksissa kuuluivat, materiaalit muuttuvat silmissäni anonyymeiksi. Ne ovat kadottaneet taideteoksen lumovoiman ja muuttuneet varastotavaraksi. Kuitenkin näistä samoista tavaroista muodostui yli vuoden kestänyt Vääntynyt-näyttely Amos Andersonin taidemuseoon (16.11.07-9.2.09).

Näyttelyn teemana oli luopuminen, ihmisen elämän päättyminen. Näyttely oli myös prosessi, jossa tapahtui hitaita muutoksia, teosten lisäyksiä ja lähes huomaamattomia muutoksia teosten esillepanossa. Vääntynyt-näyttelyn teema oli henkilökohtainen. Se antoi Jaakko Niemelälle 448 päivää aikaa ja tilaa käsitellä lähempiensä menetyksiä. Henkilökohtaisuus taiteessa muuttuu parhaimmillaan yleiseksi ja yhteiseksi kokemukseksi, johon voi samaistua kuka tahansa omien kokemusten kautta. Millaisia samaistumisennäkymiä näyttely antoi?

Madonna ja lapsi pimeässä

Jaakko Niemelä tuo keskustelussa luopumisen rinnalle ajatuksen keskeneräisyydestä ja jostakin epämääräisestä, joka liittyy suruun ja sen hallitsemattomuuteen. Hallitsemattomuus ei ollut näyttelyssä aggressiivista, se oli nukensilmillä tuijottaviin mustiin epämääräisiin muotoihin muotoiltua sanallistamattomuutta ja videoteoksessa seinän hajottamista. Mustat oliot ovat surun kuvia tai kasvaimia, joista useimmat olivat piilotettu näyttelyn suurimpaan ja pimeimpään huoneeseen. Videoteoksessa aggressiivisuus on muuttunut alistuneeksi mutta ei periksi antaneeksi voimattomuudeksi.

Saadakseen valon ja pimeyden erot voimakkaiksi Jaakko Niemelä maalasi kahden huoneen seinät mustiksi ja reikäkovalevyjen pinnat valkoisiksi. Vääntynyt huone tuntui sekä tulevan katsojan päälle että sekoittavan tilan koordinaatit. Lattia ei tuntunut varmalta paikalta astua. Ajatus siitä, että olen katsoja katsomassa kuvataidetta, ei sekään tuntunut varmalta. Minusta tuntui, että olin kuin häkissä, ja että minua katsottiin reikäkovalevyn takana olevasta tilasta, jossa vilkkuivat valoja ja videoanimaatioita ohjaava tekniikka. Kun valot muuttuivat ristikkäin kulkeviksi vanoiksi, ne toivat lyhyeksi aikaa esille tilan vääntyneen arkkitehtonisen rakenteen ja loivat samalla tilaan uusia sisäkkäisiä tiloja. Valojen sekaan oli animoitu muutaman sekunnin mittainen kuva, yksityiskohta Madonna ja lapsi -aiheisesta lasimaalauksesta Amos Andersonin taidemuseon kappelista.

Jaakko Niemelä ei tiedä, oliko Madonnan tarkoitus tuoda lohtua, kutsuiko se luokseen vai oliko se häiritsemässä teoksen suruun liittyvää sisältöä. Surua, luopumista, kuvataan joskus paljon henkistä tilaa vievänä kokemuksena. Se saattaa rakentaa kokijansa mieleen oman tilan, huoneen, pesän, mustan olion.

Vääntynyt huone ei ollut metafora surun kokemisesta, se oli konkreettinen rakennelma menetyksiin liittyneistä tuntemuksista, jotka oli hyväksyttävä, koska niihin ei voinut muuten vaikuttaa. Luopumisen teemaa pohdiskellessaan Jaakko Niemelä nostaa esille uskon, epäuskon, mutta myös erilaiset tuntemukset, joita luopumiseen liittyy. Yksin olemisen tarpeen, rukoilemisen, hiljentymisen kirkossa tai vihan tuntemukset kuolemaa kohtaan.

Voiko luopumisenkokemuksesta kiittää?

Epäilystä huolimatta uskonnollinen kuvasto ja sanasto olivat näyttelyssä läsnä. Kun kysyn Niemelältä, mihin henkiseen taustaan hän sijoittaa taiteensa ja menetyksensä, saan vastaukseksi hänelle olevan tärkeämpää yrittää välittää katsojalle tunnetta jostakin asiasta. Sitten hän puhuu epäilystään, tahdostaan uskoa ja kykenemättömyydestään uskoa. Hän toteaa, että ihmisen on vaikea ajatella, että hän lakkaa joskus olemasta. Ehkä sielu tai henki eivät koskaan katoa? Emme tiedä, mikä ihmistä odottaa kuoleman jälkeen.

Keskimmäisen huoneen videotriptyykin nimeä on ”Suurin niistä on rakkaus – Luopuminen”.  Teos ja Raamatusta lainattu teoksen nimi liittyvät Niemelän äidin poismenoon. Triptyykissä alaston taiteilija hajottaa aikaisemmin tekemänsä teokseen kuulunutta mustaa seinää löytämällään kirveenteränkaltaisella kivellä. Kivi ei ole parhain työkalu hajottamiseen, mutta se on yhtä aito valinta kuin alastomuus. Molempia asioita yhdistää jonkinlainen avuttomuus, turhautuneisuus ja hitaus. Hitaus johtuu alastoman kehon varomisesta hajottamisen yhteydessä ja kiven epäkäytännöllisyydestä seinän rikkomisessa. Aika on purkaa, aika on rakentaa – ajatuksella on suora yhteys keskeneräisyyteen, siihen, ettei mistään ajatuksista ja teoista tule lopulta valmista, koska kaikki muuttuu koko ajan. Ihminen yrittää kuitenkin kontrolloida ja pitää elämäänsä valintojensa mukaisena.

Näyttelyn takimmaisessa huoneessa oli näyttelyn pienoismalli, valkoisena ja valoisana, nimeltään ”That’s me in the corner.” Yhdessä sen huoneista istui tumma hahmo, taiteilijan alter ego, joka kykeni vain rukoilemaan ja toivomaan parempaa useiden lähipiirissä tapahtuneiden kuolemien ja sairauksien edessä.

Näyttelyn ilmapiiri muuttui voimakkaasti sen loppupuolella. Jaakko Niemelä toi mustaan isoon huoneeseen karvaisen ja liikkuvan hahmon, unesta syntyneen Paha-Pukin. Visuaalisesti Paha-Pukki muistutti laitapuolen kulkijaa, joka sananmukaisesti mörisi joulupukkia kiittelevää joululaulua. Arvattavaksi jäi, kiittelikö Paha-Pukki todella, vai oliko kysymys herjaamisesta. Paha-Pukki saattoi olla mustien olioiden sukulainen, joka toi mukanaan epämiellyttäviä lahjoja syöpää, kuolemaa, tyhmyyttä. Paha-Pukki hahmo muistuttaa suomalaiseen kansaperinteeseen kuuluvaa Nuuttipukkia, joka kulki joukkoineen (joista jotkut olivat noenneet naamansa) tammikuussa talosta taloon juomassa jouluoluttynnyrit tyhjiksi. Suomalaisesta kansanperinteestä löydämme myös Marian, Madonnan kotoisen version. Samalla tavoin kuin Nuuttipukki, myös Maria sidottiin jokapäiväiseen elämään, heinäntekoon ja nauriin kylvöön.

Onko henkinen aineellisen vastakohta?

Yritin tarjota uudelleen Jaakko Niemelälle uskonnon, kuvataiteen tai minkä tahansa maailmankatsomuksen henkistä rakennetta hänen tekemänsä taiteen taustalle tai rinnalle. Tällä kertaa hän ei vastaa aluksi mitään. Luterilainen yhteiskuntamme ja sen sisältämät mallit nousevat puheeseen hiljakseen. Olemassaololle on jokin tausta, josta ajatukset ja teot nousevat esille.

Puhe käy voimakkaammaksi, kun Niemelä sanoo uskovansa siihen, että kuvataide antaa hänelle mahdollisuuden käsitellä erilaisia elämään kuuluvia asioita. Kuvataide on hänelle hyvin konkreettista. Sen tarjoamat mahdollisuudet luovat edellytyksiä käsitellä epäkonkreettisia asioita, kuten olemassaolon alkua, sen loppua tai taivaan olemassaoloa. Kuvataide on hänelle myös kontaktipinta ”tavalliseen” elämään. Tavallisessa elämässä kutoutuvat yhteen aineeton aineelliseen, henki hengittämiseen, tuntemukset ajatuksiin ja tekoihin. Kuvien veistäminen on Niemelän tapa hengittää, olla hengellinen, olla hengissä.

Kari Alatalo

Helsinkiläinen vapaa kulttuurialan kirjoittaja ja kuvataidekriitikko

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Kaltio-lehdessä 2/2009