Keskeneräisyyden dramatiikkaa

Jaakko Niemelä (s. 1959) valmistui Kankaanpään taidekoulusta vuonna 1985 ja teki valmistumisensa jälkeen viitisen vuotta pelkkää metalligrafiikkaa. Nykyään hänen välinearsenaaliinsa kuuluvat muun muassa video, valokuva, liike, lelut ja pienoismallit sekä valot ja varjot. Harppaus taidegraafikosta kuvanveistäjäksi – tai itse asiassa kaikkia mahdollisia keinoja käyttäväksi kuvataiteilijaksi – ei kuitenkaan ole niin suuri kuin äkkipäätä tuntuisi.

Olen jo vuosia ihaillut Niemelän töissä hänen kykyään koskettaa katsojassa jotain varsin syvällä olevaa – ehkä sitä jo kauan sitten unohtunutta lasta ihmetyksineen, huolineen, pelkoineen mutta myös vaikeasti eriteltävissä olevine onnentunteineen. Ja kuinkas ollakaan: Niemelällä on ennen taidekoulutusta hankittu lastentarhaopettajan koulutus, onpa hän toiminut yhden kesän jopa liikennepuiston johtajana.

Aivan suoraa vaikutusyhteyttä tällaisesta taustasta ei toki kannata päätellä, mutta mieleeni juolahtaa heti regressio. En kuitenkaan tarkoita paluuta lapsuuteen patologisena taantumana vaan ”egon palveluksessa olevana kontrolloituna ja väliaikaisena luovuutta edistävänä regressiona”, kuten taidetta tutkinut yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Ernst Kris aikoinaan esitti. Taiteilijan psykologiset torjuntamekanismit ovat yleensä heikompia ja joustavampia kuin monella muulla kanssaihmisellä, ja niinpä taiteilija pystyykin ammentamaan ja hyväksikäyttämään omasta persoonallisuudestaan kumpuavaa materiaalia aivan erityisellä tavalla. Niemeläkin puhuu varsin avoimesti viime vuosina kokemistaan surun ja menettämisen tunteista, joista hänen työnsä teemat usein kumpuavat.

Mutta miksi en kuitenkaan koe olevani tirkistelijä, kun katson hänen teoksiaan? Perussyy on tietenkin se, että me kaikki joudumme kohtaamaan samoja tuntoja. Tärkeämpää on kuitenkin se, että Niemelä ei pelkästään vuodata terapeuttisesti henkilöhistoriaansa eteemme vaan ammentaa pitkästä taidehistoriallisesta perinnöstä ja kykenee muuntamaan teemojansa erilaisilla mallintamisilla ja lavastamisilla. Taiteilijan luovaa regressiota seuraa koostaminen, rakentaminen.

Niemelän työ onkin melkoista rakentamista, jonka elementit ja välineet tuntuvat vain lisääntyvän koko ajan. Niemelä itse kertoo vaikuttuneensa aikoinaan sveitsiläisen dada-henkisen kuvataiteilija Jean Tinguelyn (1925–1991) ihmeellisistä liikkuvista härveleistä. Tinguelyn tapaa tehdä taidetta ryhdyttiin kutsumaan metamekaniikaksi. Niemelää voisikin kutsua metamekaanikoksi. Hän vie teemansa yleisemmälle ja abstraktimmalle tasolle. Eksaktien sääntöjen luomisen sijaan hän saattaakin siis kysellä sääntöjen perään yleensä. Hän ei anna meille arpanoppaa vaan kysyy: Mikä on arpanoppa? Mitä kaikkea sillä voi tehdä?

Niemelä on kiinnostunut myös mittakaavoista. Hän on tehnyt pienen pieniä rautalankaveistoksia mutta toisaalta täyttänyt suuria museotiloja. Hän on ottanut käyttöönsä materiaalisten elementtien lisäksi tilan ja ajan, liikkeen ja pysähtyneisyyden, valon ja varjon. Ja eiköhän keskustelumme eksykin siihen hetkeen, jonka suurin osa meistä on joskus lapsuudessaan kokenut – hetkeen jolloin ajauduimme ensimmäistä kertaa miettimään äärettömyyttä. Mitä sen viimeisen tähden takana vielä on? Minä koin sen aikoinaan ahdistavana, mutta Niemelä muistaa isänsä kanssa saunakamarissa käydyn saman keskustelun: ”Se oli oikeastaan vapauttavaa, kun sitä ei tajunnut.” Ehkä hän palaa vieläkin siihen hetkeen ja yrittää ottaa asioista selkoa ”toiminnan kautta”, kuten hän käsityöläistä työskentelyään kuvaa. Rakentamalla, hajottamalla ja taas rakentamalla.

Otso Kantokorpi