Viime vuosina Jaakko Niemelän teoksiin on selvästi ilmestynyt tuhon, katastrofin ja sodan kuvia, aikaisempien lapsuuden tilanteeseen ja mielikuvitukseen liittyvien teemojen jälkeen. Olisi yksinkertaista sanoa, että Jaakko Niemelästä on tullut kantaaottavampi, eikä enää niin henkilökohtainen.
Mutta tuntuu kuin koko Niemelän taiteessa olisi jo alkuaan käsitelty sitä mitä tilaa henkilökohtaisella on muodostua, kun maailma hahmottuu kuitenkin erilaisten mallien kautta.
Leikkimällä, lelun kautta lapsi oppii sisimmässään sitä toimintaa, mitä aikuisyhteisö lapselta odottaakin. Leikissä on harvoin järjettömyyttä. Ehkä siksi esimerkiksi sotalelut ovat Niemelän töissä niin luonteva tapa kuvata reaalista maailmantilannetta. Nämä rakennelmat ovat yrityksiä rakentaa uusiksi sitä maailmaa, jonka kohtaa päivittäin tiedotusvälineissä.
Niemelä ilman muuta haluaa vaikuttaa, ottaa kantaa, ja se käy taiteessa periaatteessa niin, että vähennetään tulkinnanvaraisuutta ja kohdistetaan elementtejä yhteen suuntaan. Niemelä haluaa kertoa töillään vaikkapa siitä miten väärin väkivalta on.
Mutta Niemelän teoksissa on silti kovasti muutakin. Oikeastaan Niemelä sanoo töissään eniten tavoittelemansa asian olevan lopultakin tunteen ilmaisun. Tämänhetkisissä teoksissa kuvataan pääasiassa surua tai menetystä: menetettyä lapsuutta, menetettyä historiaa, menetettyä ihmistä, menetettyä elämää, tai jopa menetettyä nykyhetkeä.
Pienoismalli muuttuu katsojan pienen fyysisen manipulaation jälkeen fyysiseksi todellisuudeksi. Katsoja on tilassa, jossa hän katsoo kuin luoja-jumalana todellisuutta muistuttavaa, häntä itseään pienempää ja siksi häneen alisteista mallia. Mutta samaan aikaan tuo malli luokin katsojaa suuremman, hänen havaintoaan ja ennen kaikkea tunteita määrittävän ylivoimaisen ympäristön. Niemelän teoksissa kontrollin tunne ja tiedosta tuleva ylivoimaisuuden ja horjumattomuuden tunne sittenkin horjuu.
Niemelän teoksissa on aina ollut kiehtovan monimutkaisia konkreettisia rakennelmia, silläkin lienee metaforista merkitystä. Se, kuinka ihminen puhuu ”rakenteiden” käsitteen kautta kertoo siitä, että tässä ollaan oleellisen hahmottamistavan kanssa tekemisissä. ”Puhutaan vaikkapa siitä minkälainen rakenne on ihmissuhteessa, kuinka suhde vaimoon on rakentunut. Vieläpä maailmankaikkeudella on olevinaan rakenne. Maailma on rakentumassa, vai onko se tuoreimman tiedon mukaan hajoamassa tästä rakenteestaan.”
Koska miltei kaikki asiat voidaan nähdä rakenteina, mutta kuitenkin aina katsojasta riippuvina rakenteina, nousee oleelliseksi kysymys onko mitään pysyvää rakennetta olemassakaan. Siksi juuri keskeneräisyys voikin olla merkittävää. ”Tulee mieleen kaari, joka elämässä on. Kun ei saakaan jotain, mitä ehkä olisi halunnut. Silloin tulee eteen se, että on hyväksyttävä keskeneräisyys”, sanoo Niemelä.
Tämän hetken valmis voi olla pian väliaikaista. Monessa Niemelän teoksessa käsitellään häipyvää: sinänsä tarkkaa, mutta jo etäältä katsottavaa. Sellaista minne ei enää mahdu tai minne ei enää voi päästä, mikä on väliaikaista, menetettyä.
Niemelän mukaan hänen nykyään usein teoksissaan tekemänsä hajottaminen ei ole silkkaa negaatiota. ”Aivan varmasti myös joskus on tilanteita joissa pitää hajottaa. Jos esimerkiksi on toiminut tietyn ajatusrakennelman mukaan joka ei enää toimi, se pitää hajoittaa. Hajottaminen voi olla tietyissä tilanteissa hyvä asia, mutta se on aina surullinen asia. Haluaisin siksi näissä töissä pitää edes pienen positiivisen vireen mukana hajottamisessakin.”
Hajoamisesta ja keskeneräisistä kaarista johtuu väistämättä tummien ajatusten ääreen. Mallimaisen yleisistä töistään huolimatta Niemelä ei millään lailla halua piilottaa sitä että niihin, nimenomaan niiden tunnevaikutukseen vaikuttaa hyvin paljon hänen oma henkilötilanteensa. ”Ihan viime vuosina olen kokenut paljon surua ja kuolemaa lähipiirissäni. On tullut eteen tilanne, jossa on ollut pakko hyväksyä tappio ja rakentaa koko oma itse uudelleen. Nämä työtkin käsittelevät oikeastaan kuolemanpelkoa tai menetyksen pelkoa, joka on minulle nykyään aika tuttu ja pohdituttava tunne; tämä on varmasti osaltaan myös ikäkysymys.”
Ehkä juuri tämän ajatuksen ymmärtäminen ja hyväksyminen on tapahtunut sen kautta, että myös kontrollin ja tarkkailun tilanne on toistunut usein Niemelän teoksissa. Me katsomme pienoismallia, kuin ylhäältä. Valvontakamerat näyttävät kuin salaa asioita Niemelän tekemien pienoismallien sisältä, ikään kuin niin ettei yksikään kohta ja kuvakulma voi meiltä jäädä havaitsematta. Tai toisaalta jostakin pienestä rakosesta tai ikkunasta kurkistaa joku, katsoo meitä. Valaistuksen dramaattisen kontrastit asettavat tarkasteltavan esiin ja me voimme katsoa pimeästä, paljastamatta kasvojamme. Tässä lienee kysymys katseen vallasta, ehkä siitä, että katsomalla ulospäin, etsimällä pahaa tuolta, voi tuntea olonsa täällä turvalliseksi. Niemelän teoksissa on kontrolliyhteiskunnan yleisen elintilanteen poliittissävyistä tulkintaa ihan varmasti, mutta niiden monesti lähes maaninen paneutuminen tarkkailun ja kontrollin tekniikoihin ja teemoihin kielinee jostakin omakohtaisemmasta asiasta. Jaakko Niemelä on viime aikoina miettinyt paljon kontrollia. ”Luulen että minulla on aina ollut aika suuri kontrolli kaikessa mitä teen. Isän kuolema esimerkiksi aikoinaan oli minulle sellainen että en käynyt juurikaan silloin läpi siitä väistämättä koitunutta surua. Samalla tavalla monet asiat taiteessa on jättänyt tekemättä siksi, että ne ovat voineet tuntua liian naiiveilta. Itsekontrolli syntyy kun ajattelee että ympäristö ajattelee että minun täytyisi olla näin.”
Leikissä on varmasti kontrolloimattomuuden puoli. Mutta kuitenkin leikki on aina myös tila, johon on istutettu sääntöjen, mallien, tarkkailemalla oppimisen, sanalla sanoen kontrollin siemenet. Sota ja tuho ovat myös kontrollittomuuden äärimmäisiä ilmenemismuotoja, mutta kuinka pitkälle esimerkiksi sodat ovat kontrolloidun, toisista tehtyjen mallinnuksien ja hyötyrakennelmien tulosta. Ja vielä yleisemmin: Kuinka mahdollista ihmisen on päästä kontrolloimattomaan tilaan, sillä onko ihmisolento rakentunut niin, että välittömästi leikin tilan saavuttaessaan tuo leikki muuttuukin johdannoksi järkevään, kontrolloituun, suuria ja kenties murtuessaan surua tuottavia rakennelmia luovaan todellisuuteen.
Tätä väistämättömän kontrollin ja siitä vapautumisen tilojen vaihtelua Jaakko Niemelä tuntuu teoksillaan käyvän läpi. Niemelä rakentaa ja purkaa. Aikuinen ihminen voi kai päästä lähelle omia tunteitaan ainoastaan kaikkien mahdollisten rakennelmien ja niiden hajoamisten kautta.
Pessi Rautio
taidekriitikko,