JÄRKKYVÄ MAA, ÄÄRETÖN AVARUUS

Jaakko Niemelä muistaa vieläkin sen hetken lapsuudesta, jolloin tajusi ensimmäisen kerran maailmankaikkeuden äärettömyyden. Tai eihän sitä voi todella tajuta. mutta ajatuksella voi leikkiä. Jos maailma loppuu johonkin, mitä on sen takana? Ajatus on kutkuttava, ja saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi ajassa ja avaruudessa.

Tämä Niemelän mainitsema muisto palasi mieleeni kun katselin Suurin on rakkaus – teosta Amos Andersonin museossa Tammikuussa 2009. Pienellä monitorilla Niemelän alaston hahmo hakkaa pimeässä mustassa huoneessa viimeisillä voimillaan reikää seinään. Mikä on urakan tarkoitus? Päästä läpi seinän, vaikka sen takana on kuitenkin vain uusi seinä. Onko ihmisen osa yrittää loputtomasti purkaa esteitä tieltään ja pyrkiä yhä kauemmas, edes ymmärtämättä mitä siellä on?

14 kuukauden ajan esillä olleessa näyttelyssä Niemelä luopui valmiin teoksen tai näyttelyn suomasta varmuudesta. Lopulliseen muotoon taipumaton näyttely vaivasi häntä jatkuvasti ja pakotti jatkamaan rakentamisen prosessia. Vääntynyt – installaation vinksahtanut tila oli sellaisenaankin reikäisten seinien takaisine projisointeineen vaikuttava. Painostavaksi sen teki hämäryydessä heikosti erottuvien mustien hahmojen läsnäolo.

Niemelän taiteen kohdalla saamme usein nähdä uhkaavia ja pelottavia tiloja ja tilanteita.. Mittakaava vaihtelee pikkuruisista pienoismalleista vinksahtaneisiin tiloihin, joihin katsoja itse kävelee sisään. Muistan vieläkin elävästi Vantaan taidemuseossa 2000 esillä olleen Little - Big - Man – näyttelyn, jossa toinen installaatio käsitti pienoiskaupungin, jota liikkuvat kamerat valvoivat. Mekaanisten lelujen äänet ja liikkeet olisivat voineet olla hellyttäviä, ellei niiden merkitys olisi kolkon kaupungin kujilla muuttunut absurdiksi painajaiseksi. Valvontakameroiden kuvamateriaali heijastui valtavassa koossa näyttelytilan seinille, joten katsoja oli yhtä aikaa tilanteessa sisällä ja ulkopuolella.

Saman näyttelyn toisenkin tilan installaatio oli vaikuttava. Täysin pimeän huoneen keskellä oli pienen pieni mökki. Jos kyykistyi ihan lattian rajaan, saattoi ikkunasta sisään kurkistaessaan nähdä mini-Niemelän keinutuolissa kiikkumassa. Vaikka näky töllin sisällä oli herttainen ja kotoisa, tilan hahmottamaton mustuus teki valaistusta talosta avaruuden tyhjyydessä leijuvan yksinäisen planeetan. Kokemusta vastaavan ”hiukkasena äärettömyydessä” - tunteen olen kohdannut syksyllä maalla, kun yöllä ulos mennessäni sokaistun yön pimeydestä.

Niemelä on ennen kaikkea rakentaja. Yhä uudestaan hän rakentaa tunteensa näkyviksi. Vaikka rakennelmat ovat konkreettisia, varsinaisen sisällön teoksiin tuo yleensä valo, pimeys ja varjot. Keskeistä on se mikä ei suostu piirtymään verkkokalvolle konkreettiseksi kuvaksi. Kesällä 2006 Niemelä rakensi yhdessä vaimonsa Helena Hietasen kanssa Anttolaan tallin vintille vaikuttavan 3 Tasoa / Usva, Hämärä, Valo – teoksen. Harvojen laudoituksien ja usvan läpi siivilöityvän valon salaperäinen liike sai kaiken ympärillä järkkymään, suunnaton epävarmuus valtasi mielen. Teki mieli päästä pian pois päivän valoon. Toisaalta teoksen julma kauneus lumosi.

Niemelä tietää kokemuksesta mitä on elää epävarmuudessa. Vaikka todellisuudessa kaikkien elo on epävarmaa, harva haluaa sitä muistaa. Kannattaisi, ainakin silloin tällöin. Mitä ihminen sitten haluaa silloin kun maa järkkyy alla ja avaruus on uhkaava äärettömyys? – Elää, rakastaa, rakentaa ja pitää omastaan kiinni. Siksi Niemelän taide ei vakavasta aihepiiristään huolimatta ole toivotonta tai epätoivoista, vaan pysäyttävää ja ajatuksia herättävää.

Tina Cavén